Kello on muutaman minuutin yli 12 ja istun pihalla aittojen keskellä sylissäni tyttäreltä lainattu läppäri. Ovet ovat auki, hämärimpien aittojen spotit palavat ja kaikki on valmista yleisön tulla. Tarkkailen itseäni ja tähyilen portin suuntaan. Josko kohta ensimmäinen taiteen ystävä ilmestyy pihaan? Olenko sijoittunut oikein suhteessa näyttelyvieraisiin vai voiko keskeinen sijaintini karkottaa arimmat kauempaa kurkistelijat? Oisiko hyvä keskustella jokaisen kanssa jotain, kertoa näyttelystä tai tarinoida aitoista? Vai pitäisikö siirtyä hieman takavasemmalle ja tarkkailla tilannetta, kunnes joku oikeasti kaipaa?
Kuka olet keskivertonäyttely vieras? Miksi näyttelyvieraiden tai taiteenystävien sielunliikkeistä ei ole saatavilla kunnon opusta? Minun pitäisi tietää paljon enemmän taidelähimmäisistä, mutta kun kiinnostukseni on kohdistunut ensisijaisesti taiteeseen. Harvemmin sitä tulee ajatelleeksi kenen seinälle teokseni päätyy, paitsi tilaustöissä.
Vai pitäisikö minun ajatella yleisöä myös vapaata taidetta tehdessä vai katoisiko vapauteni sen siliän tien? Onko se huonoa taidetta jota tehdään toisia ajatellen vai parempaa vai onko kaikki lopulta yhtä ja samaa ja ainoa millä on merkitystä on se mistä yksilö-taiteenystävä itse pitää? Kaikki vapaus, myös taiteen vapaus, on lopulta vain harhaa ja olemme kaikki järjestelmän orjia, pieniä veronmaksaja nappuloita tai hiekanjyviä isossa pelissä, jota yhteiskunnaksi tai ihmisen kulttuuriksi kutsutaan?
Kello on kohta yksi ja ensimmäinen auto täynnä taidelähimmäisiä kaartaa pihaan. Tästä se alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti