Loppumietteitä näyttelystä

Näyttely on ohi ja takki tyhjä. Rutistus TaideAittojen kanssa oli aikamoinen. En aiemmin ole aloittanut näyttelyn rakentamista raivaussahan kanssa ja laajamittaisella rikkaruohojen perkauksella.

Rutistuksen kiihkeyttä lisäsi hieman se että ajatus näyttelyn pitämisestä kypsyi vasta vappuna ja homma piti hoitaa avajaiskuntoon vajaassa kahdessa kuukaudessa. Aiemmin kirjoitin luovuksissa blogilla kaikesta siitä mitä nuo viikot pitivät sisällään.

Kuvittelin että avajaisten jälkeen kiire lakkaa ja näyttelyn pyörittäminen sujuu mukavasti jonkin asteisissa lomafiiliksissä. Mutta erehdyin. Näyttelyn valvonta muuttui pikkuhiljaa päivien edetessä työksi, jossa vieraiden kanssa seurustellaan, vastaillaan kysymyksiin, hierotaan kauppaa ja keskustellaan teoksista tai aitoista tai puhellaan jostain muusta, vaikkapa kissoista - isältä kun oli esillä huumorilla höystettyjä kissa-aiheita. Muita suosikki teemoja olivat hirsirakentaminen, sammattilaisuus - kesämökkiläisyys, huh-helle, valeangervot, punamulta, ampiaiset, hävyttömät kuvat, paikan ja aittojen historia, opasteet ja tiehallinto, vesilinjan rakentaminen, sakokaivot, jalkapallo jne. jne.

Kaikenkaikkiaan vieraita kävi aitoilla melko tarkkaan 600, mikä tarkoittaa keskimäärin hieman alle 20 vierasta päivässä. Välillä vieraita tuli tasaisesti pitkin päivää, mutta usein myös ryppäinä, niin että ensimmäisen aallon mentyä oli useita tunteja tyyntä ennen kuin seuraavat autot kaartoivat pihaan. Myös päivien välillä oli suuria eroja. Viikonloppujen parhaina päivinä liikuttiin yli 40 vieraassa, kun taas arjen hiljaisimpina päivinä paikalla piipahti vain kourallinen ihmisiä.

Viikot olivat myös erilaisia. Alun jälkeen hieman hiljeni ja sitten loppua kohti alkoi tahti taas kiihtyä. Pohjanoteeraus oli viikko jolloin tiehallinto takavarikoi opasteet kun niillä ei heidän mielestään ollut lupia. Eräänä arkipäivänä ihmettelin kun ketään ei tullut. Tuona päivänä oli todella turhauttavaa istua passissa kahvipannun kanssa ja odottaa. Mitään muutakaan ei oikein osaa tehdä, kun on oltava valmiina mahdollisia vieraita varten. Onneksi sain lupa-asiat kuntoon pikavauhtia ennen viimeistä viikkoa. Opasteiden takia menetimme ehkä 40-70 kävijää, mutta tätä on jälkikäteen aika vaikea arvioida.

Mitä jäi käteen? Kun kaikki tehtiin omin voimin ja läheisten avulla, niin pientä palkkaa kaikesta vaivasta kyllä tuli kesäkuukausille, mutta "lomarahat" jäivät uupumaan. Taiteilija taitaa toivoa aina näyttelystä enemmän kuin on mahdollista. Luulen että myynti on tämän kaltaisissa kesänäyttelyissä kytköksissä kävijämääriin. Mitä vilkkaampaa, sitä enemmän on myyntiä ja päin vastoin. Eli jos ensi vuonna tavoittelee "lomarahoja", niin pitää satsata keinoihin miten saada enemmän vieraita paikalle.

Kokemuksena koko ruljanssin pyörittäminen oli hyvä. Näkökulmaa tuli galleristi työhön ja ehkä jatkossa suhtaudun hieman ymmärtäväisemmin korkeisiin prosentteihin, mutta galleriavuokria kohtaan kriittisyyteni kasvoi. Kun kaikki on myynnistä kiinni, niin silloin jokaisesta vieraasta tulee tärkeä. Ei voi hetkeäkään antaa näyttelyn vain pyöriä omalla painollaan, kun selusta ei ole taiteilijan rahapussista maksetulla vuokralla turvattu. On pakko myydä ja sitähän myyntinäyttelyä pitävä taiteilija galleristilta nimenomaan odottaa.

Lisäksi kohtaamiset opettivat ja antoivat uutta näkökulmaa omaan taiteeseen. Oli mielenkiintoista kuulla miten hyvin eri tavoin ihmiset kokevat jonkin teoksen. Se mitä itse olen ajatellut työtä tehdessäni katoaa, teokset alkavat elää omaa elämäänsä katsojien mielissä. Taiteilijan totuus hävijää. Tilalle astuu jokaisen katsojan yksilöllinen tulkinta. Taiteilija taitaa lopulta olla vain kätilö. Teokset elävät oman elämänsä.